sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Vapaus valita monipuolisesti.

Hei vaan jälleen kaikille. Oon jo jonkun aikaa miettinyt, että haluisin kirjoittaa tänne blogini puolelle sellasen vähän järkevämmän postauksen. Sellasen asiallisemman, jostain mua koskettavasta aiheesta jota on tullut pohdittua syvemmin. No ystävät hyvät nyt se aihe on löytynyt ja tässä mä sitte kirjottelen. 

Opiskelen tällä hetkellä liikuntapedagogiikkaa jyväskylän yliopistossa ja lähestulkoon joka viikko joku aloittaa hyvinkin mielenkiinotisen keskustelun siitä, että millä tavalla tehdään/luodaan hyviä, monipuolisia ja urheilullisia ihmisiä, saati sitten jonkun lajin menestyviä huippu urheilijoita. Olen keskustellut tästä asiasta usein hyvin erilaisissa yhteyksissä myös uinti-ihmisten kanssa ja ymmärtänyt, että tästä ollaan hyvinkin eri mieltä. 


Itse olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että monipuolisuus suurena tekijänä motivaation säilymiselle on kaiken a ja ö, etenkin nuoresta urheilijasta puhuttaessa ja koen, että jos en olisi harrastanut uinnin ohella kaikkea aina karatesta itämaiseen tanssiin, en välttämättä olisi tänäpäivänä saavuttanut kaikkea sitä mitä nyt olen. Kuka tietää olisin ehkä kyllästynyt uintiin jo yläaste ikäisenä, lopettanut urheilun ja alkanut notkua muiden ikäisteni kanssa Hakunilan ostarilla.  Onneksi notkumisen sijaan pysyttelin kuitenkin urheilun parissa. Rakastin liikkumista erilaisissa ympäristöissä ja uusien asioiden oppiminen niin telinevoimistelussa, kuin yleisurheilussakin antoi minulle aina valtavasti itseluottamusta, sekä rohkeutta toteuttaa itseäni. Siksi haluankin nyt pohjustustaa teille lukijoille seuraavaksi vähän omaa nuoruuttani urheilijana ja kaikkea sitä mikä lopulta on luonut minusta sellaisen urheilijan ja ihmisen kuin tänäpäivänä olen.


Vanhempani ovat vieneet minua paikasta toiseen suurinpiirtein siitä päivästä lähtien, kun olen oppinut kävelemään. Ensin kiikutettiin Hiekkaharjun kentälle yleisurheilukouluun (sanottiin että ala juosta tyttö), samalla telinevoimisteltiin Touhuvintillä lasten jumppa kerhossa ja hetken kuluttua mentiinkin jo kovaa vauhtia edestakaisin jalkapallokentällä (tein jopa hattutempunkin). Harjoituksia oli koulun alkuun meneessä jo lähestulkoon päivittäin ja ala-asteen alkaessa ja iän karttuessa mukaan tuli niin uinti, telinevoimistelu, trampoliinivoimistelu, itämainen tanssi, kuin karatekin. 


Kuten huomata saattaa lajikirjo oli suhteellisen laaja ja tuskin tässäkään on vielä kaikki mitä nuorena tuli kokeiltua ja harrastettua. Ensimmäisillä luokilla löysin kuitenkin itseni jo kipailemassa useissa näistä lajeista, tosin yleisurheilussa pokkasin ensimäiset kultaiset mitalini jo kuusivuotiaana (1998, Teboilkilpailut, 40m juoksu ja pituushyppy), mutta lähdettyäni koulupolulle niiden innoittamana heräsi sisälläni todellinen kilpailuhaluni sekä voitontahtoni. Tuon jälkeen arki kuluikin sitten hyvin pitkälti harrastuksesta ja kilpailusta toiseen kiertäessä, eikä loppua ollut todellakaan näkyvissä. 



Ensimmäinen uinti mitalini tuli ensimmäisellä luokalla koulujenvälisistä kilpailuista 7.11.1999. 25m vapaauintia käsiajalla, tulos 18,3. Tiesin olevani hyvä uimaan, kun tuloksellani voitin kolmannenluokan sarjan itse ollessani vatsa pieni ekaluokkalainen. Tuolloin kävin kuitenkin uimassa vain kaksi kertaa viikossa tekniikkaryhmässä, enkä todellakaan tiennyt tai olettanut, että jonain päivänä tulisin seisomaan uinnin EM kilpailuissa palkintopallilla. Telinevoimistelu vei viikossa aikaa vähintään kahdeksan tuntia (neljä treeniä + kilpailut), yleisurheilu noin. 4-6 tuntia (kaksi treeniä + kilpailut), jalkapallo suurinpiirtein kaksi ja näiden lisäksi oli sitten vielä kerran käytävä tanssissa ja karatessa. Lisäksi oli sitten koulun liikuntakerho, opetukseen sisältynyt liikuntatunti ja kaikki vapaa-ajalla keksityt omatoimiset liikunnalliset pihaleikit ja pelit kavereiden kanssa. Eikä voi muuta sanoa kuin, että ainakin liikuttua tuli. 


Ikää alkoi kuitenkin karttua pikku hiljaa ja lajissa kuin lajissa odotettiin enemmän. Paikalla olisi pitänyt olla jokaisessa harjoituksessa ja aika ei millään riittänyt kaikkeen. Lisäksi oli päällekkäisyyksiä kilpailukalenterissa. Onneksi tuolloinen uintivalmentajani (Juri Logvin) ymmärsi kuitenkin, että kaiken muun ohella kolme kertaa viikossa altaassa riitti mainiosti ikäiselleni lahjakkaalle urheilijalle. Seiskaluokalla ollessani alkoi kuitenkin olla aika valita lajien välillä, mitä haluaa tehdä tosissaan ja mitä ei. Se ei ollut helppo valinta, kavereita oli kaikkialla ja erotuin edukseni useammassa kuin yhdessä lajissa. Lopulta kuitenkin telinevoimistelu ja muut lajit saivat jäädä ja alkoi uinnin valtakausi. Allas treenejä kuudesti viikossa ja ainoana vapaapäivänä, sunnuntaina, trampoliinivoimistelua - just because it was so much fun. Elämä oli ihanaa ja tulokset paranivat huimasti. Olin motivoituneempi kuin koskaan. Huomasin tehneeni oikean päätöksen lajivalintani suhteen.


Treenejä tuli sittemmin aina vaan lisää ja intensiteetti kasvoi, kun lapsuuden valmentajani lopetti ja päätin siirtyä harjoittelemaan Helsinkiin vuonna 2006 (Helsingfors Simsällskapiin). Tuolloin 14 vuotiaana harjoittelin altaassa noin 7 kertaa viikossa, jonka lisäksi teimme kuivaharjoittelua niin omalla kuin lisäpainoillakin. Harjoitustunteja kertyi viikossa noin 17,5, josta altaassa noin 14h. Kilometrejäkin kertyi altaassa suhteellisen hyvä määrä, kun kerralla uitiin 4-7km ja koin olevani loistavassa kunnossa. Ajat paranivat kohisten ja vuodessa perinteiset Tonttu-uinnit vaihtuivat aikuisten lyhyenradan EM kisoihin. 


Tuolloin 15-vuotiaana olisin debytoinut EM altaassa, ellen olisi kyseisissä kilpailuissa sairastunut mononukleoosiin, paremmin known as "pusutautiin". Seuraavana vuonna sain kuitenkin uuden mahdollisuuden ja sitä seuraavana ja niin edelleen, aina vuoteen 2011 saakka. Elämä pyöri täysin uinnin ympärillä. Koulu tuli siinä sivussa. Niinkun kaikki muukin. Muista lajeista ei enää ollut tietoakaan, harjoituksia oli kolmena aamuna ja kuutena iltana viikossa. Lisäksi tein oheisharjoituksena joogaa kahdesti viikossa, en siksi että se olisi ollut hauskaa tai mukavaa, vaan siksi että koin siitä olevan hyötyä uinnissani. Menestystä tuli niin kansallisella, kuin kansainväliselläkin tasolla, mutta kun tulokset eivät enää kehittyneet samaan tahtiin aloin taistella itsäni vastaan. Ensin meni harjoittelu motivaatio, sen jälkeen motivaatio koko lajiin ja urheiluun. 


Sitten alkoikin elämäni tähän asti rankin taistelu. Itseluottamus katosi, olin masentunut ja aivan hukassa. Päässä pyöri vain kaksi kysymystä:


Jos ei uintia niin mitä?

Jos ei uimari niin mikä? 

Vasta oltuani hetken poissa uinti piireistä aloin pohtia ja ymmärtää asioita ja sitä miksi ajauduin kyseiseen tilanteeseen. Kaikki avautui Jyväskylässä kun pääsin taas elämään elämääni altaan ulkopuolella ja tekemään juttuja joista nuorempana pidin ja jotka joskus olivat iso osa mua. Elämä oli taas täynnä sitä tuttua ja turvallista kavereiden kanssa pelailua, voimistelua, tanssia, urheilupaikoilla notkumista ja uuden oppimista. Löysin jälleen ne asiat joista on pieni ja vähän isompikin Marlene Niemi tehty. Ne asiat jotka loivat pohjan mun omalle sisäiselle urheilijalleni. Ne asiat jotka herättivät sen kilpailuhalun, sen motivaation ja innostuksen. Löysin takasin monipuolisuuden ihmeelliseen maailmaan. Mieleen muistui kaikki ne hyvät hetket urheilun ja liikunnan parissa ja kroppa täyttyi jälleen liikunnan ilolla. Niinpä päätin taas palata takaisin altaaseen.


Miten tämä nyt sitten liittyy siihen nuoren menestyvän urheilijan tai monipuolisen liikkujan luomiseen on luettavissa rivien välistä. Voin kuitenkin hieman tässä loppuun avata sitä, minkälaisia tunteita tämä itsessäni herättää. Koen nimittäin että on tärkeää, ettei urheilijaa luokitella tiettyyn kastiin ennen aikojaan vaan nuori saa kasvaa ja urheilla rauhassa vielä kun se on mahdollista ilman turhia paineita. Kuka sitä tietää tuleeko Pertistä pikajuoksija vai painin maailmanmestari? Tai telinevoimistelevasta Liisasta kuulantyöntäjä vaiko sitten ihan vaan puulaaki jalkapalloilija? 


Koen, että monet lajit tukevat toisiaan ja auttavat nuorta säilyttämään motivaationsa urheiluun ja liikuntaan. Siksi mielestäni on turhaa sulkea ovia mihinkään suuntaan. Myös urheilijan leimaaminen sprintteriksi tai kestävyysurheilijaksi kovin nuorena on mielestäni turhaa sillä näitä asioita on hyvänkään valmentajan vaikea nähdä päältäpäin. Varhaisen luokittelemisen sijaan kaikkien eri ominaisuuksien harjoittaminen mahdollisimman monipuolisesti antaisi nuorelle rajattomat mahdollisuuden tulevaisuutta ajatellen. Itse olen ainakin tällä hetkellä, 22 vuotiaana opiskelevana urheilijana onnellinen siitä, että pystyn hyödyntämään harjoittelussani muutakin kuin allasta ja siitä että olen saanut tehdä valintani siitä "millainen urheilija minä olen" itse. 


Tällästä tällä kertaa kommentoikaa ihmeessä aihetta jos herätin teissä mietteitä ja haluatte hämmentää mua jollain tapaa. Vielä kaikkien nähtävillä tässä haluan kiittää äitiäni pikaisesta historian tunnista ja vanhojen arkistojen kaivelemisesta tätä tekstiä varten. Kiitos äiti + tietenkin iskä joka olet kaikenlaista taltioinut muistiin esimerkiksi just tälläisiä kirjoituksia varten!!



Sincerely,


Marre :)