sunnuntai 19. tammikuuta 2014

"It is often in the darkest skies that we see the brightest stars…"

Pitkästä aikaa ja kaiken mun tällä välillä kokeman jälkeen on tullut jälleen aika kirjoituksen. Ajattelin, että ihan mun oman pään puhdistamiseksi ja kaikkia lukijoitani valaistakseni avaisin tällä tekstillä vähän mun kulunutta syksyä. Paljon on taas tapahtunut ja syksyyn on mahtunu niin iloja kuin surujakin, mutta sen verran voin paljastaa, että olenpahan taas astetta lujempi naisen alku. 
             Syksyllä siis muutin tänne Jyväskylään opiskelemaan liikuntapedagogiikkaa ja jälleen harrastamaan vähän uintia. Alku lähti hyvin käyntiin ja treeni sekä opiskelu tuntu molemmat maistuvan taas paremmin kun pitkään aikaan. Sain uusia kavereita ja elämä kukoisti monella tapaa. Kävimpä jopa yhdet kisatkin uimassa. Kunnes sitten syyskuun lopulla alko loputon sairastelu ja väsymys kierre. 
             Kävin lääkärissä useampaan otteeseen, milloin mistäkin vaivasta. Oli tulehduksia silmissä ja poskionteloissa, kuumeilua, yskää, erilaisia iho oireita ja sitten se jatkuva väsymys joka vei viimeisetkin voimat. Energiaa ei ollut mihinkään. Hyvä, että kaupassa jaksoi käydä, saati sitten treenata. Tästä seurasi masennus ja totaalinen lamaantuminen. Mikään ei kiinnostanut ja lääkäritkään eivät tuntuneet löytävän mitään suurempaa vikaa musta. Koulussa käyminen tuntui pakkopullalta ja kaikki työt tuntu kasaantuvan hartioille samaan aikaan. Elämä oli raskasta. 
             Viimesen kerran menin sitten lääkäriin Helsingissä, kun huomasin kaulan alueella patin kilpirauhasen kohdalla ja olo oli todella väsynyt. Äiti leikki lääkäriä ja veikkaili kotona, että "struuma se on, sitä on suvussa". No sielä sitten tuttu lekuri laitto mut kaikkiin mahdollisiin testeihin ja kokeisiin ja samalla reissulla otettiin myös suurentuneesta kilpirauhasesta niin ultraääni, kun ohutneulanäytekin. Rahaa palo ja pelkäsin, että kaikki varmaan turhan takia. Päässä pyöri sama värssy, kun koko syksyn muutenkin: "Ei ne sieltä kuitenkaan mitään löydä!"
             Toisin kuitenkin kävi. Veriarvoissa ei ollut mitään uutta tai mulle poikkeavaa, mutta viikon sisällä kokeista löydettiin mykoplasma johon sain suoraan muutaman viikon antibioottikuurin. Sitten kotiin tuli soitto suoraan lääkäriltä, koskien kilpirauhasen neulanäyttettä. "Sieltä löytyi nyt kasvain sieltä sun kilpirauhasesta." Siinä mä sitten istuin hetken ihan hiljaa suu ammollaan ihmetellen, että mitä mulle just kerrottiin. No onneks lekuri rauhotteli mut sitten jo sillä, että nää on aika yleisiä ja leikkaus on melko rutiini toimenpide leikkaaville kirurgeille, eli ei hätää. 
             Alkuun olin tietysti shokissa ja googletin kaikki mahdolliset infot kilpirauhasen toiminnasta ja sen kasvaimista ja syövistä. Mulle selvis, että loppujen lopuks kilpirauhassyöpäpotilailla on hyvät selviytymis mahdollisuudet ja ylipäätään, että kilpirauhassyövän riski kasvaimen omaavalla on about 5%. Eli olin aika helpottunut ja luottavainen siihen, että kyllä musta vielä terve ihminen ja urheilija saadaan.
             No tiedon saamisen jälkeen kävin sitten vielä pari lääkärin vastaanottoa ja kirurgin kanssa sovittiin sitten leikkaus aika tammikuulle. Marras- ja joulukuut meni lepäillessä kun energiaa ja motivaatiota ei ollut ja kokoajan oli jotain vaivaa kiusaamassa. Tammikuussa pääsin sitte leikkaukseen ja nyt viikon toipumisen jälkeen alkaa jo tuntua siltä, että kyllä tää kohta alkaa olla takanapäin tää projekti "kasvain". En kyllä vieläkään voi unohtaa sitä hetkeä kun sain kuulla siitä. Sydän pysähty varmaan minuutin ajaks kokonaan ja elämä pyöri filminauhana silmien edessä. Tuskin unohdan sitä koskaan, mutta leikkaus meni hyvin ja elämä alkaa taas hymyillä pikkuhiljaa. Joskin nyt on jokunen päivä aikaa paniikilla odotella vielä patologin vastauksia mun kasvaimen laadusta. 
             Yritän olla kuitenkin positiivinen joten tuskin sieltä mitään löytyy ja eiköhän tää sairastelu kierre ollu nyt tässä. Toivotaan niin. No anyways nyt oon viikon toipunu leikkauksesta ja tältä tää mun haava tällä hetkellä näyttää (musta se on parantunu tosi hyvin)…




           
          













  










           
            Tässä siis vähän vastauksia niille muutamille, jotka on ehkä jonkun verran ihmetelly mun uinti comebackin äkillistä loppumista. Mutta tiedoksi teille samaisille ihmisille ja muillekkin mun elämästä kiinnostuneille, että tääkin kokemus on vaan vieny mua ihmisenä eteenpäin ja näiden jatkuvien vastoinkäymisten johdosta oon jälleen vahvempi ja kokemusrikkaampi minä. Eli varokaa bit**es and broskies the new stronger me is finally here!! Ja uskokaa tai älkää niin sitä on jo jonkun aikaa jahdattu ja etitty!!
              Sitte loppuun vielä vähän elämänviisauksia ala kaikenmaailman ihmiset! Nää saa mut uskomaan itteeni sekä siihen että musta tulee vielä jotain ja jaksamaan elämässä eteenpäin, no matter what! Nauttikaa!




     

Kuva ja muokkaus omaa käsialaa… Quote unknown...

Kuva creditit tästä kuvasta mulle… musta tää on hieno otos ja ansaitsee tulla nähdyksi!;)
Kuva Varala ajoilta kiitokset kämppikseni @merim

Ja nyt ei taas muuta kun katse kohti tulevaa niin opinnoissa, kun muussakin elämässä ja kuka tietää, ehkä mä jo tän vuoden puolella pääsen uiskentelemaankin muuallakin kun täällä Jyväskylän vesissä… We'll see…

Ystävällisin blogi terveisin, Marre :) 

3 kommenttia:

  1. Moikka! Hyvä teksti! Mulla on ihan samanlainen arpi kaulassa. Syöpää ei ole ollut, mutta paha kilpirauhasen liikatoiminta. Lisäksi sairastan tällä hetkellä todennäköisesti pitkittynyttä mykoplasmaa. Olen ammatiltani liilunnanohjaaja. Voin hyvin kuvitella osan sun tuntemuksista. Todella paljon tsemppiä jatkoon! Toivotaan, että ilo palaa vähitellen ja olo normalisoituu! T. Jenni

    VastaaPoista
  2. Moikka! Hyvä teksti! Mulla on ihan samanlainen arpi kaulassa. Syöpää ei ole ollut, mutta paha kilpirauhasen liikatoiminta. Lisäksi sairastan tällä hetkellä todennäköisesti pitkittynyttä mykoplasmaa. Olen ammatiltani liilunnanohjaaja. Voin hyvin kuvitella osan sun tuntemuksista. Todella paljon tsemppiä jatkoon! Toivotaan, että ilo palaa vähitellen ja olo normalisoituu! T. Jenni

    VastaaPoista