sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Vapaus valita monipuolisesti.

Hei vaan jälleen kaikille. Oon jo jonkun aikaa miettinyt, että haluisin kirjoittaa tänne blogini puolelle sellasen vähän järkevämmän postauksen. Sellasen asiallisemman, jostain mua koskettavasta aiheesta jota on tullut pohdittua syvemmin. No ystävät hyvät nyt se aihe on löytynyt ja tässä mä sitte kirjottelen. 

Opiskelen tällä hetkellä liikuntapedagogiikkaa jyväskylän yliopistossa ja lähestulkoon joka viikko joku aloittaa hyvinkin mielenkiinotisen keskustelun siitä, että millä tavalla tehdään/luodaan hyviä, monipuolisia ja urheilullisia ihmisiä, saati sitten jonkun lajin menestyviä huippu urheilijoita. Olen keskustellut tästä asiasta usein hyvin erilaisissa yhteyksissä myös uinti-ihmisten kanssa ja ymmärtänyt, että tästä ollaan hyvinkin eri mieltä. 


Itse olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että monipuolisuus suurena tekijänä motivaation säilymiselle on kaiken a ja ö, etenkin nuoresta urheilijasta puhuttaessa ja koen, että jos en olisi harrastanut uinnin ohella kaikkea aina karatesta itämaiseen tanssiin, en välttämättä olisi tänäpäivänä saavuttanut kaikkea sitä mitä nyt olen. Kuka tietää olisin ehkä kyllästynyt uintiin jo yläaste ikäisenä, lopettanut urheilun ja alkanut notkua muiden ikäisteni kanssa Hakunilan ostarilla.  Onneksi notkumisen sijaan pysyttelin kuitenkin urheilun parissa. Rakastin liikkumista erilaisissa ympäristöissä ja uusien asioiden oppiminen niin telinevoimistelussa, kuin yleisurheilussakin antoi minulle aina valtavasti itseluottamusta, sekä rohkeutta toteuttaa itseäni. Siksi haluankin nyt pohjustustaa teille lukijoille seuraavaksi vähän omaa nuoruuttani urheilijana ja kaikkea sitä mikä lopulta on luonut minusta sellaisen urheilijan ja ihmisen kuin tänäpäivänä olen.


Vanhempani ovat vieneet minua paikasta toiseen suurinpiirtein siitä päivästä lähtien, kun olen oppinut kävelemään. Ensin kiikutettiin Hiekkaharjun kentälle yleisurheilukouluun (sanottiin että ala juosta tyttö), samalla telinevoimisteltiin Touhuvintillä lasten jumppa kerhossa ja hetken kuluttua mentiinkin jo kovaa vauhtia edestakaisin jalkapallokentällä (tein jopa hattutempunkin). Harjoituksia oli koulun alkuun meneessä jo lähestulkoon päivittäin ja ala-asteen alkaessa ja iän karttuessa mukaan tuli niin uinti, telinevoimistelu, trampoliinivoimistelu, itämainen tanssi, kuin karatekin. 


Kuten huomata saattaa lajikirjo oli suhteellisen laaja ja tuskin tässäkään on vielä kaikki mitä nuorena tuli kokeiltua ja harrastettua. Ensimmäisillä luokilla löysin kuitenkin itseni jo kipailemassa useissa näistä lajeista, tosin yleisurheilussa pokkasin ensimäiset kultaiset mitalini jo kuusivuotiaana (1998, Teboilkilpailut, 40m juoksu ja pituushyppy), mutta lähdettyäni koulupolulle niiden innoittamana heräsi sisälläni todellinen kilpailuhaluni sekä voitontahtoni. Tuon jälkeen arki kuluikin sitten hyvin pitkälti harrastuksesta ja kilpailusta toiseen kiertäessä, eikä loppua ollut todellakaan näkyvissä. 



Ensimmäinen uinti mitalini tuli ensimmäisellä luokalla koulujenvälisistä kilpailuista 7.11.1999. 25m vapaauintia käsiajalla, tulos 18,3. Tiesin olevani hyvä uimaan, kun tuloksellani voitin kolmannenluokan sarjan itse ollessani vatsa pieni ekaluokkalainen. Tuolloin kävin kuitenkin uimassa vain kaksi kertaa viikossa tekniikkaryhmässä, enkä todellakaan tiennyt tai olettanut, että jonain päivänä tulisin seisomaan uinnin EM kilpailuissa palkintopallilla. Telinevoimistelu vei viikossa aikaa vähintään kahdeksan tuntia (neljä treeniä + kilpailut), yleisurheilu noin. 4-6 tuntia (kaksi treeniä + kilpailut), jalkapallo suurinpiirtein kaksi ja näiden lisäksi oli sitten vielä kerran käytävä tanssissa ja karatessa. Lisäksi oli sitten koulun liikuntakerho, opetukseen sisältynyt liikuntatunti ja kaikki vapaa-ajalla keksityt omatoimiset liikunnalliset pihaleikit ja pelit kavereiden kanssa. Eikä voi muuta sanoa kuin, että ainakin liikuttua tuli. 


Ikää alkoi kuitenkin karttua pikku hiljaa ja lajissa kuin lajissa odotettiin enemmän. Paikalla olisi pitänyt olla jokaisessa harjoituksessa ja aika ei millään riittänyt kaikkeen. Lisäksi oli päällekkäisyyksiä kilpailukalenterissa. Onneksi tuolloinen uintivalmentajani (Juri Logvin) ymmärsi kuitenkin, että kaiken muun ohella kolme kertaa viikossa altaassa riitti mainiosti ikäiselleni lahjakkaalle urheilijalle. Seiskaluokalla ollessani alkoi kuitenkin olla aika valita lajien välillä, mitä haluaa tehdä tosissaan ja mitä ei. Se ei ollut helppo valinta, kavereita oli kaikkialla ja erotuin edukseni useammassa kuin yhdessä lajissa. Lopulta kuitenkin telinevoimistelu ja muut lajit saivat jäädä ja alkoi uinnin valtakausi. Allas treenejä kuudesti viikossa ja ainoana vapaapäivänä, sunnuntaina, trampoliinivoimistelua - just because it was so much fun. Elämä oli ihanaa ja tulokset paranivat huimasti. Olin motivoituneempi kuin koskaan. Huomasin tehneeni oikean päätöksen lajivalintani suhteen.


Treenejä tuli sittemmin aina vaan lisää ja intensiteetti kasvoi, kun lapsuuden valmentajani lopetti ja päätin siirtyä harjoittelemaan Helsinkiin vuonna 2006 (Helsingfors Simsällskapiin). Tuolloin 14 vuotiaana harjoittelin altaassa noin 7 kertaa viikossa, jonka lisäksi teimme kuivaharjoittelua niin omalla kuin lisäpainoillakin. Harjoitustunteja kertyi viikossa noin 17,5, josta altaassa noin 14h. Kilometrejäkin kertyi altaassa suhteellisen hyvä määrä, kun kerralla uitiin 4-7km ja koin olevani loistavassa kunnossa. Ajat paranivat kohisten ja vuodessa perinteiset Tonttu-uinnit vaihtuivat aikuisten lyhyenradan EM kisoihin. 


Tuolloin 15-vuotiaana olisin debytoinut EM altaassa, ellen olisi kyseisissä kilpailuissa sairastunut mononukleoosiin, paremmin known as "pusutautiin". Seuraavana vuonna sain kuitenkin uuden mahdollisuuden ja sitä seuraavana ja niin edelleen, aina vuoteen 2011 saakka. Elämä pyöri täysin uinnin ympärillä. Koulu tuli siinä sivussa. Niinkun kaikki muukin. Muista lajeista ei enää ollut tietoakaan, harjoituksia oli kolmena aamuna ja kuutena iltana viikossa. Lisäksi tein oheisharjoituksena joogaa kahdesti viikossa, en siksi että se olisi ollut hauskaa tai mukavaa, vaan siksi että koin siitä olevan hyötyä uinnissani. Menestystä tuli niin kansallisella, kuin kansainväliselläkin tasolla, mutta kun tulokset eivät enää kehittyneet samaan tahtiin aloin taistella itsäni vastaan. Ensin meni harjoittelu motivaatio, sen jälkeen motivaatio koko lajiin ja urheiluun. 


Sitten alkoikin elämäni tähän asti rankin taistelu. Itseluottamus katosi, olin masentunut ja aivan hukassa. Päässä pyöri vain kaksi kysymystä:


Jos ei uintia niin mitä?

Jos ei uimari niin mikä? 

Vasta oltuani hetken poissa uinti piireistä aloin pohtia ja ymmärtää asioita ja sitä miksi ajauduin kyseiseen tilanteeseen. Kaikki avautui Jyväskylässä kun pääsin taas elämään elämääni altaan ulkopuolella ja tekemään juttuja joista nuorempana pidin ja jotka joskus olivat iso osa mua. Elämä oli taas täynnä sitä tuttua ja turvallista kavereiden kanssa pelailua, voimistelua, tanssia, urheilupaikoilla notkumista ja uuden oppimista. Löysin jälleen ne asiat joista on pieni ja vähän isompikin Marlene Niemi tehty. Ne asiat jotka loivat pohjan mun omalle sisäiselle urheilijalleni. Ne asiat jotka herättivät sen kilpailuhalun, sen motivaation ja innostuksen. Löysin takasin monipuolisuuden ihmeelliseen maailmaan. Mieleen muistui kaikki ne hyvät hetket urheilun ja liikunnan parissa ja kroppa täyttyi jälleen liikunnan ilolla. Niinpä päätin taas palata takaisin altaaseen.


Miten tämä nyt sitten liittyy siihen nuoren menestyvän urheilijan tai monipuolisen liikkujan luomiseen on luettavissa rivien välistä. Voin kuitenkin hieman tässä loppuun avata sitä, minkälaisia tunteita tämä itsessäni herättää. Koen nimittäin että on tärkeää, ettei urheilijaa luokitella tiettyyn kastiin ennen aikojaan vaan nuori saa kasvaa ja urheilla rauhassa vielä kun se on mahdollista ilman turhia paineita. Kuka sitä tietää tuleeko Pertistä pikajuoksija vai painin maailmanmestari? Tai telinevoimistelevasta Liisasta kuulantyöntäjä vaiko sitten ihan vaan puulaaki jalkapalloilija? 


Koen, että monet lajit tukevat toisiaan ja auttavat nuorta säilyttämään motivaationsa urheiluun ja liikuntaan. Siksi mielestäni on turhaa sulkea ovia mihinkään suuntaan. Myös urheilijan leimaaminen sprintteriksi tai kestävyysurheilijaksi kovin nuorena on mielestäni turhaa sillä näitä asioita on hyvänkään valmentajan vaikea nähdä päältäpäin. Varhaisen luokittelemisen sijaan kaikkien eri ominaisuuksien harjoittaminen mahdollisimman monipuolisesti antaisi nuorelle rajattomat mahdollisuuden tulevaisuutta ajatellen. Itse olen ainakin tällä hetkellä, 22 vuotiaana opiskelevana urheilijana onnellinen siitä, että pystyn hyödyntämään harjoittelussani muutakin kuin allasta ja siitä että olen saanut tehdä valintani siitä "millainen urheilija minä olen" itse. 


Tällästä tällä kertaa kommentoikaa ihmeessä aihetta jos herätin teissä mietteitä ja haluatte hämmentää mua jollain tapaa. Vielä kaikkien nähtävillä tässä haluan kiittää äitiäni pikaisesta historian tunnista ja vanhojen arkistojen kaivelemisesta tätä tekstiä varten. Kiitos äiti + tietenkin iskä joka olet kaikenlaista taltioinut muistiin esimerkiksi just tälläisiä kirjoituksia varten!!



Sincerely,


Marre :)










sunnuntai 19. tammikuuta 2014

"It is often in the darkest skies that we see the brightest stars…"

Pitkästä aikaa ja kaiken mun tällä välillä kokeman jälkeen on tullut jälleen aika kirjoituksen. Ajattelin, että ihan mun oman pään puhdistamiseksi ja kaikkia lukijoitani valaistakseni avaisin tällä tekstillä vähän mun kulunutta syksyä. Paljon on taas tapahtunut ja syksyyn on mahtunu niin iloja kuin surujakin, mutta sen verran voin paljastaa, että olenpahan taas astetta lujempi naisen alku. 
             Syksyllä siis muutin tänne Jyväskylään opiskelemaan liikuntapedagogiikkaa ja jälleen harrastamaan vähän uintia. Alku lähti hyvin käyntiin ja treeni sekä opiskelu tuntu molemmat maistuvan taas paremmin kun pitkään aikaan. Sain uusia kavereita ja elämä kukoisti monella tapaa. Kävimpä jopa yhdet kisatkin uimassa. Kunnes sitten syyskuun lopulla alko loputon sairastelu ja väsymys kierre. 
             Kävin lääkärissä useampaan otteeseen, milloin mistäkin vaivasta. Oli tulehduksia silmissä ja poskionteloissa, kuumeilua, yskää, erilaisia iho oireita ja sitten se jatkuva väsymys joka vei viimeisetkin voimat. Energiaa ei ollut mihinkään. Hyvä, että kaupassa jaksoi käydä, saati sitten treenata. Tästä seurasi masennus ja totaalinen lamaantuminen. Mikään ei kiinnostanut ja lääkäritkään eivät tuntuneet löytävän mitään suurempaa vikaa musta. Koulussa käyminen tuntui pakkopullalta ja kaikki työt tuntu kasaantuvan hartioille samaan aikaan. Elämä oli raskasta. 
             Viimesen kerran menin sitten lääkäriin Helsingissä, kun huomasin kaulan alueella patin kilpirauhasen kohdalla ja olo oli todella väsynyt. Äiti leikki lääkäriä ja veikkaili kotona, että "struuma se on, sitä on suvussa". No sielä sitten tuttu lekuri laitto mut kaikkiin mahdollisiin testeihin ja kokeisiin ja samalla reissulla otettiin myös suurentuneesta kilpirauhasesta niin ultraääni, kun ohutneulanäytekin. Rahaa palo ja pelkäsin, että kaikki varmaan turhan takia. Päässä pyöri sama värssy, kun koko syksyn muutenkin: "Ei ne sieltä kuitenkaan mitään löydä!"
             Toisin kuitenkin kävi. Veriarvoissa ei ollut mitään uutta tai mulle poikkeavaa, mutta viikon sisällä kokeista löydettiin mykoplasma johon sain suoraan muutaman viikon antibioottikuurin. Sitten kotiin tuli soitto suoraan lääkäriltä, koskien kilpirauhasen neulanäyttettä. "Sieltä löytyi nyt kasvain sieltä sun kilpirauhasesta." Siinä mä sitten istuin hetken ihan hiljaa suu ammollaan ihmetellen, että mitä mulle just kerrottiin. No onneks lekuri rauhotteli mut sitten jo sillä, että nää on aika yleisiä ja leikkaus on melko rutiini toimenpide leikkaaville kirurgeille, eli ei hätää. 
             Alkuun olin tietysti shokissa ja googletin kaikki mahdolliset infot kilpirauhasen toiminnasta ja sen kasvaimista ja syövistä. Mulle selvis, että loppujen lopuks kilpirauhassyöpäpotilailla on hyvät selviytymis mahdollisuudet ja ylipäätään, että kilpirauhassyövän riski kasvaimen omaavalla on about 5%. Eli olin aika helpottunut ja luottavainen siihen, että kyllä musta vielä terve ihminen ja urheilija saadaan.
             No tiedon saamisen jälkeen kävin sitten vielä pari lääkärin vastaanottoa ja kirurgin kanssa sovittiin sitten leikkaus aika tammikuulle. Marras- ja joulukuut meni lepäillessä kun energiaa ja motivaatiota ei ollut ja kokoajan oli jotain vaivaa kiusaamassa. Tammikuussa pääsin sitte leikkaukseen ja nyt viikon toipumisen jälkeen alkaa jo tuntua siltä, että kyllä tää kohta alkaa olla takanapäin tää projekti "kasvain". En kyllä vieläkään voi unohtaa sitä hetkeä kun sain kuulla siitä. Sydän pysähty varmaan minuutin ajaks kokonaan ja elämä pyöri filminauhana silmien edessä. Tuskin unohdan sitä koskaan, mutta leikkaus meni hyvin ja elämä alkaa taas hymyillä pikkuhiljaa. Joskin nyt on jokunen päivä aikaa paniikilla odotella vielä patologin vastauksia mun kasvaimen laadusta. 
             Yritän olla kuitenkin positiivinen joten tuskin sieltä mitään löytyy ja eiköhän tää sairastelu kierre ollu nyt tässä. Toivotaan niin. No anyways nyt oon viikon toipunu leikkauksesta ja tältä tää mun haava tällä hetkellä näyttää (musta se on parantunu tosi hyvin)…




           
          













  










           
            Tässä siis vähän vastauksia niille muutamille, jotka on ehkä jonkun verran ihmetelly mun uinti comebackin äkillistä loppumista. Mutta tiedoksi teille samaisille ihmisille ja muillekkin mun elämästä kiinnostuneille, että tääkin kokemus on vaan vieny mua ihmisenä eteenpäin ja näiden jatkuvien vastoinkäymisten johdosta oon jälleen vahvempi ja kokemusrikkaampi minä. Eli varokaa bit**es and broskies the new stronger me is finally here!! Ja uskokaa tai älkää niin sitä on jo jonkun aikaa jahdattu ja etitty!!
              Sitte loppuun vielä vähän elämänviisauksia ala kaikenmaailman ihmiset! Nää saa mut uskomaan itteeni sekä siihen että musta tulee vielä jotain ja jaksamaan elämässä eteenpäin, no matter what! Nauttikaa!




     

Kuva ja muokkaus omaa käsialaa… Quote unknown...

Kuva creditit tästä kuvasta mulle… musta tää on hieno otos ja ansaitsee tulla nähdyksi!;)
Kuva Varala ajoilta kiitokset kämppikseni @merim

Ja nyt ei taas muuta kun katse kohti tulevaa niin opinnoissa, kun muussakin elämässä ja kuka tietää, ehkä mä jo tän vuoden puolella pääsen uiskentelemaankin muuallakin kun täällä Jyväskylän vesissä… We'll see…

Ystävällisin blogi terveisin, Marre :)