sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Everything happens for a reason... Right?

Hei taas kaikille pitkästä aikaa... Olin suunnitellu kirjottavani tätä mun blogia nyt viikottain ja pitäväni tän elossa, mutta kuinkas kävikään: pari pitkää postausta ja kuukaus hijaiseloa. No nyt oon kuitenkin saanu taas itteeni niskasta kiinni ja vähän uusia ajatuksia elämästä ja on aika jakaa niitä jälleen teille. Ensinnäkin haluun kiittää ihmisiä ihan mielettömästi kaikista kommenteista ja tarinoista/jorinoista joita laitoitte mulle mun edellisen postauksen jälkeen! Oli törkeen hieno huomata miten ihmiset reagoi mun päänsisäiseen tekstiin ja että surprisingly mua ei ookkaan unohdettu ja kuopattu täysin vaikka oonkin tauolla altaasta. Ihanaa oli myös huomata, miten moni muukin on käynyt näitä samoja asioita läpi ja selvinny niistä kukin omalla tavallaan. Parasta oli kuitenkin lukea ja kuulla niitä kommentteja joissa ihmiset puhu ja kerto siitä millasena ne mua pitää ja miten erilailla ne mut näkee, kun mä ite. Mun suupielet käänty erittäin äkkiä hymyyn ja jokunen onnenkyynelkin tuli vuodatettua! En ookkaan ihan tavallinen vaikka musta kuinka tuntuis siltä. Ei meistä kukaan oo. Kaikilla on joku tarkotus tässä maailmassa. Tää saattaa ehkä kuulostaa nyt vähän turhan uskovaishöpinältä, mutta oon ruvennu miettimään, että voisko sittenkin olla niin, että "everything happens for a reason..."
                 Yks päivä tässä juttelin nimittäin puhelimessa erään nimeltämainitsemattoman henkilön kanssa ja se puhelu entisestään vahvisti mun tunnetta siitä, että sydän ohjaa sua sinne minne sun kuuluukin mennä. Kyseinen henkilö pohti omaa elämäänsä mulle ja totes lopuksi, että olis ite missannut ison osan elämästään jos ei aikoinaan olis tehny saman tyyppistä ratkasua, kun mä viime syksynä. Hetken siinä mietiskelin ja tajusin, että hitto, mun kotiin tulon jälkeen mun elämä on ollu huomattavasti parempaa kun viimesten kuukausien aikana, tai oikeestaan koko mun jenkeissäolon aikana. Luulen, että mun kotiin tulon jälkeen mun ajatuksia hämmens paljon se, että uskottelin kokoajan itelleni, että ulkomailla yksin asuvana opiskelevana kilpauimarina olin jotenkin paljon parempi ihminen, kun vanhempien nurkissa asuva aikaansaamaton jäähdyttelijä. Vaikka todellisuudessa koko mun jenkki ajan murehdin vaan kaikkea ja kaivoin itteäni kokoajan syvemmälle kuoppaan, enkä oikeestaan erityisesti saanu mitään aikaan. Se vaan tuntu hienolta, kun sai olla ite vastuussa kaikista omista tekemisistään ja menoistaan, ja asua kaukana kotoa. Nyt ajattelen kuitenkin niin toisin, onneks. 
                  Oon ihan mielelläni himassa asuva, laiskimus, kunhan nautin elämästä ja pystyn asettamaan itelleni taas haaveita ja tavotteita, niinkun ennenvanhaan! En oikeestaan tajunnu edes jenkkilässä ollessani, että en koskaan asettanu itelleni minkäänlaisia tavotteita, niitä asetettiin mulle. Menin aina sen mukaan mitä mulle joko koulusta tai valmentajien taholta laadittiin tavotteiks ja unohdin, että mitä mä ite elämältä sillä hetkellä halusin. Vaikka ne kuulosti hyviltä tavotteilta ja uskottelin itelleni, että tätä mä haluan, niin todellisuudessa mun ajatukset ja haaveet oli jossain ihan muualla (ja eiks tarkotus aina oo kuitenkin seurata niitä omia haaveita ja unelmia?). Nyt kun tarkemmin ajattelen niin ei mun unelma koskaan ollut opiskella yliopistossa jenkeissä, ja uida stipendillä keskellä ei mitään, ilman tukea ja turvaa. Mun unelma oli itsenäistyä ja olla ennenkaikkea persoonallinen, vahva ja menestyvä nainen. Alitajunnassani kai ajattelin ton jenkkilän olevan helpoin ratkasu siihen, itsenäistymiseen ja menestykseen. Pääsis kertaheitolla osottamaan kaikille, että kyllä mä pärjään yksin tässä isossa maailmassa.
                   Vaan toisin kävi ja mun maailma romahti, tuli sairastelu, masennus, syömishäiriö ja elämä oli pelkkää alamäkeä. Silti vaan yritin pysyä vahvana. En todellakaan halunnu luovuttaa ja näyttää muiden silmissä epäonnistujalta. Pelkäsin mitä muut musta ajattelee, jos nyt luovutan. Mutta nyt oon oppinu, että ei mun sieltä kotiin tuleminen ollu missään määrin luovuttamista, vaan ennen kaikkea rohkeuden osottamista ja kykyä tehdä isojakin päätöksiä tarpeen vaatiessa. Se mikä sillä hetkellä tuntu maailman raukkamaisimmalta ja huonoimalta vedolta onkin ollut yks mun elämän parhaista päätöksistä. Ties missä kunnossa mä tällähetkellä olisin jos olisin vaan jatkanu mun elämää sellasen kun se oli. Nyt mulla kuitenkin on asiat huomattavasti paremmin, vaikka tosin vieläkin on välillä hetkiä, jollon tuki ympäriltä on enemmän kun tärkeää, mutta nyt ymmärrän sen itsekin ja osaan pyytää apua.
                   En voi kuitenkaan sanoa, että olisin lukion jälkeen heittänyt aikaa hukkaan, vaikka se siltä on välillä tuntunutkin, koska erään valmentajan kommenttiin vedoten oon vaikeuksien kautta oppinu enemmän itestäni, kun moni tulee varmaan koskaan oppimaan. Nyt tiedän omat rajani ja elämäkin alkaa pikkuhiljaa taas hymyillä mulle, jopa täällä Hakunilassa. Toivottavasti tää teksti käy nyt edes jotenkin järkeensä ja herättää teissä jotain uutta pohdiskeltavaa. Pointtina lähinnä se, että joku asia mikä kyseisellä hetkellä tuntuu vaikeelta ja ylitsepääsemättömältä saattaa kuitenkin tulevaisuuden kannalta olla ratkasevassa asemassa. Miettikää nyt esim sitä, että jos en olis täällä vaan jenkkilässä nyt, niin olisin totaalisesti missannu elämäni tsäänssin päästä opiskelemaan jyväskylään!! Ja lisäks en todennäkösesti koskaan olis tavannu ihmisiä joiden kanssa vietin uskomattoman ihanat 5 kk Varalan Urheiluopistolla. En myöskään todennäkösesti olis nyt kuntonyrkkeilyohjaaja ;) tai koulutettu uimaopettaja, joten kiitos mun, oon saavuttanu elämässäni jälleen jotain omien valintojeni ja päätösteni johdattamana!! Anyways kiitos kun jaksoitte lukea (jos jaksoitte) ja kommenttia otetaan taas ilomielin vastaan, jos mielessä on jotain nokkelaa. Vielä kerran myös iso kiitos kaikille jotka laitoitte viestiä ja kommenttia mulle edelliskerralla! Itsetunto nousi hetkessä niitä tekstejä lukiessa nollasta sataan ja saitte luotua mulle vähän uskoa elämään! Mikä on vissiin ihan ok juttu ;) Ei mulla muuta, palataan.

Se on soronoo,

Marre




2 kommenttia:

  1. Respect Marre!
    Joku voisi ajatella paluuta tappiona tai luovuttamisena, mutta olet oivaltanut isoja elämän peruskysymyksiä. Ihmisen kannattaa seurata omia ja nimenomaan omia unelmia. Sinullekin on tärkeintä, mitä itse haluat. Se, että löydät itsellesi tärkeät asiat ovat voitto elämässäsi. Toivottavasti pääset Jyväskylään. Olet sen ansainnut.
    Matti

    VastaaPoista
  2. Päädyin tänne blogiisi sattumalta ja en voi kuin ihailla sitä rohkeutta ja rehellisyyttä, jolla olet tämän tekstisi kirjoittanut. On hienoa, että olet uskaltanut tehdä sen ajatustyön, joka on sinut johtanut nykytilanteeseen. Se ei ole missään tapauksessa luovuttamista, se on rehellisyyttä omalle itselle ja uskallusta ottaa oma elämä haltuunsa. Toivon sinulle kaikkea parasta tähän päivään ja tulevaisuuteen.

    VastaaPoista