sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

It's All In Your Head, Darling...

Viikko on vierähtänyt taas totuttuun tapaan, vähän liiankin nopeesti, ja jostain kumman syystä oon ollu tällä viikolla hirveen tunteellinen ja kovan ulkokuoren alla on tehny muutamaan kertaan taas mieli vaan luovuttaa kaikki, pakata kamat ja karata jonnekkin missä saisin ittekseni miettiä asioita ja välttyisin arvostelevilta katseilta. Joten niinpä ajattelin teemaan sopien kirjotella vähän mun päänsisäisistä tuntemuksista ja ajatusmaailmasta. 
En oikein nyt tiedä mistä alottaa, koska tää on vähän arka aihe, mutta ekana tulee mieleen vaan se, että oon huomannu ruvenneeni psyykkaamaan itteni maahan. Jostain kumman syystä joinain päivinä, mulla on täysin hyödytön olo. Sellanen olo, että mikä mun tarkotus tässä maailmassa on? Sitte rupeen aina miettimään sitä hirveen syvällisesti itekseni ja keksin kaikenlaista negatiivista sanottavaa itestäni ja siitä kuinka mä en mukamas osaa mitään ja kuinka kaikilla muilla menee paremmin kun mulla. Samalla oon ihan hukassa itteni kanssa. Vaikka mulla onkin mukamas hyvät pläänit jatkon suhteen, niin musta tuntuu siltä, että teen vaan niin, kun mun toivotaan tekevän. Loppujen lopuks musta, entistä rakasta valmentajaani lainatakseni, mun elämä "valuu kun kasa paskaa sormienvälistä", koska en uskalla toteuttaa itteäni. No anyways ilmeisen selvää nyt on kuitenkin se, että en ehkä oo ihan vielä päässy yli mun syksyn masennuksesta, ja se että yritän vähän mun omasta elämästä pidättäytymällä miellyttää muita ja pitäytyä järkevissä asioissa, enkä vaan tehä sitä mikä musta tuntuis oikeelta ja hyvältä just nyt.
En ihan ymmärrä, koska musta oikein on tullu tällänen?? Oon aina ollu hirveen positiivinen ja ajatellu itestäni vaan hyvää ja kokenu olevani, ainakin jollain tapaa onnistunu elämässäni, enkä ainakaan oo koskaan ajatellu, että mun täytyis jollain tapaa miellyttää muita. 
Mutta nyt musta tuntuu, että siitä asti kun mun uinti ei oo enään kulkenu totuttuun tapaan, oon ollu jollain tapaa ihan täys luuseri ja epäonnistuja. Vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti ja unohtaa koko jutun, niin silti aina jostain mun mieleen tulee ne ajat kun vielä pärjäsin altaassa ja kehityin. Ja sitte kun niitä hetken muistelee, niin nykyinen elämä näyttää niin mitättömältä, ja ennen kaikkea, tavalliselta, että tunnen jotain pakottavaa tarvetta miellyttää ihmisiä saadakseni saman huomion kun sillon. 
Tää on ihan kauheeta. Ei mun pitäny olla millään tapaa tavallinen!! Oon koko elämäni eläny haaveillen siitä, että jonain päivänä, joku kattoo mua ylöspäin (joo kuulostaa hirveen itsekkäältä tiedän..) ja ajattelee, että vau olisinpa mä tollanen!!! Mutta nyt oon kokenu niin totaalisen ravistelun, että oon heränny todellisuuteen ja älynny, että ei musta välttämättä koskaan tuu mitään erikoista. Tää saattaa kuulostaa pahalta jonkun korvaan, mutta siltä musta tuntuu. En usko itteeni enää yhtään! Vaikka ehkä osaisinkin jotain, niin ajattelen aina, että joku on tässä kuitenkin mua parempi ja sitämyötä myös parempi ihminen. 
Musta on ihan kauheeta selailla nettiä ja huomata ihmisten menestyvän, koska se saa mut aina miettimään hirveesti sitä, kuinka mä vaan poljen paikallaan enkä saavuta enää mitään. Sitte mä herään miettimään, että oonko tehny elämässäni vääränlaisia valintoja, jotka on johtanu tähän, vai kuuluuko tän vaan mennä näin. En ymmärrä minkä takia tää on mulle niin vaikeeta? 
Miks mun on niin vaikea tyytyä olemaan tavallinen? Ja miten edes voi määritellä mikä on tavallinen? Ja eikö millään mitä oon tehny tai saavuttanu menneisyydessä oo mitään merkitystä enään? Tälläsiä asioita mä mietin päivittäin...
Eilen luin huvikseni hetken aikaa kirjaa jonka oon saanu sillon kun oon ollu lukiossa ja ekaa kertaa vasta nyt löysin motivaation lukea sen. Eniten koko kirjassa muhun kolahti lauseet: "Olet mielenkiintoinen ihminen muille niin kauan kun olet urheilija. Kun lopetat urheilemisen, mielenkiinto sinua kohtaan vähenee päiväpäivältä." Ja siltä musta just tuntuu! Ja oon miettiny, että mitäs jos kohta ketään ei enään kiinnosta missä mä meen tai mitä mä teen... tai oonko mä edes mun tutuille enää sama ihminen kun ennen? vai unohdetaanko mut...
Tässä tekstissä ei tunnu olevan mitään järkeä, ja sitä on varmaan hyvinkin sekava lukea, mutta toivottavasti ymmärrätte jotain. Tarkotuksena ei oo missään määrin hakea minkäänlaista sääliä ihmisiltä vaan enemmänkin se, että yritän saada ihmiset ymmärtämään nykyistä mua paremmin. Etenkin koska en osaa puhua ihmisille vaikka mulla oliskin puhuttvaa. Usein musta tuntuu, että on helpoin vaan pitää kaikki mun ongelmat itellänni, näyttää iloselta ja kuunnella muita. Sanoa vaan, että kaikki on hyvin, ei mitään ihmeellistä. Anyways joistain on saattanu kuitenkin tuntua, että oon nyt erilainen kun ennen, jotenkin hiljanen, mietteliäs tai muuta sellasta ja siks ajattelinkin, että kirjotan tuntemuksiani tänne. Toivottavasti mun tekstistä löytyy edes jonkinlainen vastaus kysymyksiin. Tuskin suora, mutta rivien välistä voi hyvin lukea, että oon muuttunu muutaman vuoden aikana todella paljon ihmisenä. Kuvaisin entistä mua itsevarmaks, positiiviseks, päämäärätietoseks ja rajottamattomaks. Nykynen on kuitenkin hukannu itsevarmuutensa, ei osaa haaveilla mistään ja elää päivä kerrallaan, koska pelkää tulevaisuuttaan, mutta toivotaan nyt, että tää kevät tois mulle jotain, mikä sais mut piristymään ja löytämään uusia positiivisia asioita mun elämästä ja toivottavasti myös se vanha, aina niin rempseä Marre sais vähän taas tuulta purjeisiin. Vaikka se aina sillon tällön nytkin käväsee mussa, niin en malta odottaa aikaa, kun mussa on taas se sama vanha kipinä. Joo... No ei mulla kai muuta tällä erää, mutta tässä vielä muutama kuva aiheeseen liittyen... heittäkää toki kommenttia jos tulee mieleen kysymyksiä tai teitä jää askarruttamaan joku asia... 










Onneks mulla on tää mun ranteessa jokapäivä muistuttamassa mua siitä miten mun pitäis oppia ajattelemaan...




















































Toivottavasti en säikäytä ketään ja jaksatte vielä jatkossakin lukea mun jorinoita!!

Marre

PS. Älkää masentuko!! :)







4 kommenttia:

  1. moi marre <3
    mun tekis mieli halata sua nyt tosi kovaa! :D
    Mä tavallaan tiedän miltä susta tuntuu. Mä oon harrastanu tanssia 6-vuotiaasta lähtien ja lopetin sen kun olin 18 v. Tanssi määritteli mua tosi pitkään ja ajattelin itseäni "tanssijana" eikä niinkään vaikka esim ihan vaan tyttönä tai ihmisenä.
    Sun pitää vaan muistaa, että sä et ole vain pelkkä uimari eikä menestyminen uinnissa määrittele kuinka hyvä tyyppi olet. Älä aattele niin, että jos esimerkiksi uinti ei kulje niin hyvin kuin ennen, niin sä et ole tarpeeksi tai tarpeeksi mielenkiintoinen sun läheisille. Esim. mä en oo ikinä ajatellut sua "uimarina" vaan ystävänä ja mahtavana ihmisenä:)
    Niin kuin toi otsikkokin sanoo, niin toi kaikki on sun päässäs, sun oikeat ystävät arvostaa sua ja pysyy sun matkassas vaikka mihin sun tulevaisuus vie!

    VastaaPoista
  2. Nainen hei. Ei tule ikinä olemaan tavallinen. Sä tuut ihan aina olemaan ihan mieletön huipputyyppi, urheilisit tai et. Paljon haleja sinne sulle! <3

    VastaaPoista
  3. Pakko kirjoittaa sen jälkeen kun luin ton. Et varmaan ollenkaa muista mua mut oot valmentanu mua uinnissa jonkin aikaa. Tästä siis jo yli pari vuotta kuitenkin ja nyt olen lukion viimeisellä. Haluan sanoa sulle et susta tuli mun yks roolimalli kun valmensit mua. ihannoin sun mieletöntä tahdonvoimaa, sisua, iloista persoonaa ja muutenkin töydellistä uimarikroppaa ;) Tähän haluan lisätä et silloin itse kamppailin syömishäiriön kanssa. Itsetuntoa ei ollu lainkaan ja enkä silloin tietäny mitä sitä oikein haluais tehdä. Sisällä paloi kyllä mieletön halu onnistua jossain ja tulla muistetuksi jostain. Se vuos sun treenejen jälkeen muutti mun ajatusmaailman: halusin olla terve kuten sinä, iloinen kuten sinä. rupesin syömään, treenaamaan ihan toisella tavalla. vamman takia jouduin lopettaa uinnin ja mietin et se on nyt siinä. Toisaalta,mitein vieläkinb et voin mä olla se oma itseni, vaikkein enää uisi. Päätin laittaa sen sun asentees sit siihen kaikkeen muuhun mitä tein. Rupesin lenkkeilee, ja siitä tuli sit uusi harrastus kun kilometreijä kertyi yhden kesän aikana toista sataa. Talvella aloitin puntti harrastuksen ja sitäkin teen täysillä. Olet ihminen joka on minua inspiroinut, ja haluan kiittää sua siitä. Kuulostaa stalkkaaja maiselta tiedän, mut siskoja mulla ei ole koskaan ollut eikö ketään josta olisi voinut ottaa oppia. Sanoitkerran treeneissämme: ihan samamiten se loppujen lopuks menee kunhan annatte kaikkenne. Elämässä tulee alamäkiä, mut aina sitä sinne huipulle taas lopulta pääsee. Toivon et kevät tuo sulle ilojen tuulia mukanaan ja löydät sen iloisen itsesi sieltä. Mulle sä tuut aina olee se ihminen joka inspiroi ja sai mut oikealla polulle. Voimia kaikkkeen! (anteeksi näin mammutti viesti...)

    VastaaPoista
  4. Heippa!

    En oo ikinä sun blogiin aikasemmin törmännyt mutta nytkun luin niin tää jotenkin kolahti. Tuntu jotenkin pahalta lukea tätä koska mä muistan sut yläasteelta erittäinkin positiivisena ja huippuna tyyppinä. Sun kanssa ei koskaan ollut tylsää ja silloin toilailtiin kaikenlaista, oltiinkin kun paita ja peppu. :-D urheilu sun kanssa oli kivaa ja kaikkea sitä tulikin harrastettua omien treenien ohella. Muistuukin mieleen eräskin sisäsoutuskaba joka tuli niin puskista eikä kummallakaan ollu hajua mistä on kyse. Sinne me kuitenki mentiin ja tahdonvoimalla ja hauskuuden kautta voitettiin! :D ehkä me oltiin jotenkin samanlaisia ja jollain tapaa erilaisia kun muut.

    Kyllähän se urheilu oli iso osa elämää jo silloin ja on edelleen. Mullahan luistelut loppu silloin kun seinään, loukkaantumisten takia mutta kuitenkin. Kävin samoja fiiliksiä läpi pitkään ja aikaa siitä selviämiseen meni kauan. Tai no en tiedä oonko vieläkään selvinnyt kunnolla. Kun antaa käytännössä koko elämänSä jollekkin tietylle niin vastoinkäymisten sattuessa tuntuu kun pohja vietäisiin elämältä. Nyt on saatu treeni-intoa jo vuosien jälkeen takaisin ja halu itsensä kehittämiseen on tullut takasin. Ennenkaikkea mä nautin urheilusta taas ja se on paras juttu :D sä kyllä selviit tästä ja toivottavasti tuut huomaamaan että tälläset tekee susta vaan vahvemman!

    Vaikkei olla enään oltu sen kummemmissa yhteyksissä, aina välillä miettii miten sulla menee. Sä oot edelleenkin se huipputyyppi mulle!

    En tiiä oliko tässä mitään järkeä mutta Tsemppiä jatkoon! ;)

    VastaaPoista