sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

It's All In Your Head, Darling...

Viikko on vierähtänyt taas totuttuun tapaan, vähän liiankin nopeesti, ja jostain kumman syystä oon ollu tällä viikolla hirveen tunteellinen ja kovan ulkokuoren alla on tehny muutamaan kertaan taas mieli vaan luovuttaa kaikki, pakata kamat ja karata jonnekkin missä saisin ittekseni miettiä asioita ja välttyisin arvostelevilta katseilta. Joten niinpä ajattelin teemaan sopien kirjotella vähän mun päänsisäisistä tuntemuksista ja ajatusmaailmasta. 
En oikein nyt tiedä mistä alottaa, koska tää on vähän arka aihe, mutta ekana tulee mieleen vaan se, että oon huomannu ruvenneeni psyykkaamaan itteni maahan. Jostain kumman syystä joinain päivinä, mulla on täysin hyödytön olo. Sellanen olo, että mikä mun tarkotus tässä maailmassa on? Sitte rupeen aina miettimään sitä hirveen syvällisesti itekseni ja keksin kaikenlaista negatiivista sanottavaa itestäni ja siitä kuinka mä en mukamas osaa mitään ja kuinka kaikilla muilla menee paremmin kun mulla. Samalla oon ihan hukassa itteni kanssa. Vaikka mulla onkin mukamas hyvät pläänit jatkon suhteen, niin musta tuntuu siltä, että teen vaan niin, kun mun toivotaan tekevän. Loppujen lopuks musta, entistä rakasta valmentajaani lainatakseni, mun elämä "valuu kun kasa paskaa sormienvälistä", koska en uskalla toteuttaa itteäni. No anyways ilmeisen selvää nyt on kuitenkin se, että en ehkä oo ihan vielä päässy yli mun syksyn masennuksesta, ja se että yritän vähän mun omasta elämästä pidättäytymällä miellyttää muita ja pitäytyä järkevissä asioissa, enkä vaan tehä sitä mikä musta tuntuis oikeelta ja hyvältä just nyt.
En ihan ymmärrä, koska musta oikein on tullu tällänen?? Oon aina ollu hirveen positiivinen ja ajatellu itestäni vaan hyvää ja kokenu olevani, ainakin jollain tapaa onnistunu elämässäni, enkä ainakaan oo koskaan ajatellu, että mun täytyis jollain tapaa miellyttää muita. 
Mutta nyt musta tuntuu, että siitä asti kun mun uinti ei oo enään kulkenu totuttuun tapaan, oon ollu jollain tapaa ihan täys luuseri ja epäonnistuja. Vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti ja unohtaa koko jutun, niin silti aina jostain mun mieleen tulee ne ajat kun vielä pärjäsin altaassa ja kehityin. Ja sitte kun niitä hetken muistelee, niin nykyinen elämä näyttää niin mitättömältä, ja ennen kaikkea, tavalliselta, että tunnen jotain pakottavaa tarvetta miellyttää ihmisiä saadakseni saman huomion kun sillon. 
Tää on ihan kauheeta. Ei mun pitäny olla millään tapaa tavallinen!! Oon koko elämäni eläny haaveillen siitä, että jonain päivänä, joku kattoo mua ylöspäin (joo kuulostaa hirveen itsekkäältä tiedän..) ja ajattelee, että vau olisinpa mä tollanen!!! Mutta nyt oon kokenu niin totaalisen ravistelun, että oon heränny todellisuuteen ja älynny, että ei musta välttämättä koskaan tuu mitään erikoista. Tää saattaa kuulostaa pahalta jonkun korvaan, mutta siltä musta tuntuu. En usko itteeni enää yhtään! Vaikka ehkä osaisinkin jotain, niin ajattelen aina, että joku on tässä kuitenkin mua parempi ja sitämyötä myös parempi ihminen. 
Musta on ihan kauheeta selailla nettiä ja huomata ihmisten menestyvän, koska se saa mut aina miettimään hirveesti sitä, kuinka mä vaan poljen paikallaan enkä saavuta enää mitään. Sitte mä herään miettimään, että oonko tehny elämässäni vääränlaisia valintoja, jotka on johtanu tähän, vai kuuluuko tän vaan mennä näin. En ymmärrä minkä takia tää on mulle niin vaikeeta? 
Miks mun on niin vaikea tyytyä olemaan tavallinen? Ja miten edes voi määritellä mikä on tavallinen? Ja eikö millään mitä oon tehny tai saavuttanu menneisyydessä oo mitään merkitystä enään? Tälläsiä asioita mä mietin päivittäin...
Eilen luin huvikseni hetken aikaa kirjaa jonka oon saanu sillon kun oon ollu lukiossa ja ekaa kertaa vasta nyt löysin motivaation lukea sen. Eniten koko kirjassa muhun kolahti lauseet: "Olet mielenkiintoinen ihminen muille niin kauan kun olet urheilija. Kun lopetat urheilemisen, mielenkiinto sinua kohtaan vähenee päiväpäivältä." Ja siltä musta just tuntuu! Ja oon miettiny, että mitäs jos kohta ketään ei enään kiinnosta missä mä meen tai mitä mä teen... tai oonko mä edes mun tutuille enää sama ihminen kun ennen? vai unohdetaanko mut...
Tässä tekstissä ei tunnu olevan mitään järkeä, ja sitä on varmaan hyvinkin sekava lukea, mutta toivottavasti ymmärrätte jotain. Tarkotuksena ei oo missään määrin hakea minkäänlaista sääliä ihmisiltä vaan enemmänkin se, että yritän saada ihmiset ymmärtämään nykyistä mua paremmin. Etenkin koska en osaa puhua ihmisille vaikka mulla oliskin puhuttvaa. Usein musta tuntuu, että on helpoin vaan pitää kaikki mun ongelmat itellänni, näyttää iloselta ja kuunnella muita. Sanoa vaan, että kaikki on hyvin, ei mitään ihmeellistä. Anyways joistain on saattanu kuitenkin tuntua, että oon nyt erilainen kun ennen, jotenkin hiljanen, mietteliäs tai muuta sellasta ja siks ajattelinkin, että kirjotan tuntemuksiani tänne. Toivottavasti mun tekstistä löytyy edes jonkinlainen vastaus kysymyksiin. Tuskin suora, mutta rivien välistä voi hyvin lukea, että oon muuttunu muutaman vuoden aikana todella paljon ihmisenä. Kuvaisin entistä mua itsevarmaks, positiiviseks, päämäärätietoseks ja rajottamattomaks. Nykynen on kuitenkin hukannu itsevarmuutensa, ei osaa haaveilla mistään ja elää päivä kerrallaan, koska pelkää tulevaisuuttaan, mutta toivotaan nyt, että tää kevät tois mulle jotain, mikä sais mut piristymään ja löytämään uusia positiivisia asioita mun elämästä ja toivottavasti myös se vanha, aina niin rempseä Marre sais vähän taas tuulta purjeisiin. Vaikka se aina sillon tällön nytkin käväsee mussa, niin en malta odottaa aikaa, kun mussa on taas se sama vanha kipinä. Joo... No ei mulla kai muuta tällä erää, mutta tässä vielä muutama kuva aiheeseen liittyen... heittäkää toki kommenttia jos tulee mieleen kysymyksiä tai teitä jää askarruttamaan joku asia... 










Onneks mulla on tää mun ranteessa jokapäivä muistuttamassa mua siitä miten mun pitäis oppia ajattelemaan...




















































Toivottavasti en säikäytä ketään ja jaksatte vielä jatkossakin lukea mun jorinoita!!

Marre

PS. Älkää masentuko!! :)