lauantai 30. maaliskuuta 2013

Uuteen nousuun!! Blogin uusi aikakausi!!

Tervehdys taas ystävät hyvät! Oon tässä ja pidemmän aikaa pohtinu, että pitäiskö mun alottaa kirjottamaan tätä mun blogia taas uudestaan, kun musta tuntuu siltä, että jengi on kokoajan kyselemässä multa, että mitä sä siis nykyään teet ja että oonko mä lopettanu uimisen... Oon vähän tavallaan kyllästyny selittämään kaikille aina saman tarinan, mutta vielä enemmän siihen, että en oikein itekkään oo ihan 100% tietonen siitä mitä mun elämässä oikeesti tällä hetkellä tapahtuu, joten ajattelin, että miks en vois kirjotella mun elämästä tänne? Tulispahan ajateltua vähän omaa elämää ja samalla välttyis myös turhilta jaaritteluilta (oon kyllästyny olee sosiaalinen ;) ja kysymyksiltä. Anyways ajattelin, että nyt kun mulla on pääsiäislomalla aikaa, niin valaisen kaikkia siitä minkä takia mä palasin Louisianasta Suomeen ennen aikojani ja siitä minkä takia mä päädyin Tampereelle... 

Jenkeistä lähtö oli mulle oikeesti iso paikka. Se ei todellakaan ollu mikään helppo päätös vaikka mä oon saanu sen ehkä kuulostaa siltä, mutta mun mielenterveydelle se oli ainoo oikee ratkasu. Musta tuntuu, että tää koko juttu oikeestaan lähti liikkeelle jo kesästä tai keväästä... Eli olin tosi paljon kipeenä keväästä ja en päässy kunnolla treenaamaan. Sitte kesällä kävin läpi nielurisaleikkauksen ja siitä toipuminen otti oman "tuskasen" aikansa (2kk). Siitä sitten urpona alotin heti treenaamaan täysillä pitkän tauon jälkeen ja kaikkihan ymmärtää, että ei siinä hyvin käy. Pikkuhiljaa huomasin sitte syssymmällä, että kroppa ei palaudu ja en saa itestäni mitään irti.  Paikat alko hajoilee ja siinä sitte samalla meni motivaatiokin. Masennuin ihan totaalisesti ja mikään ei oikein enään kiinnostanu, ei koulu eikä urheilu. Psykologi käynneistä ei niistäkään ollu apua vaikka kovasti yritettiin saada muhun päähän edes jotain positiivista ajatusta. Kaikki oli mun mielestä ihan "naamallaan" ja mistään ei tullu mitään. Olin aivan totaalisen loppu henkisesti ja fyysisesti. Samalla sitte tajusin, että meijän uus valmennustiimikään ei inspaa mua yhtään samalla tavalla kun vanha ja jonkun ajan päästä sitte tajusin, että ehkä tää on nyt mulle se merkki, että on aika palata maitojunalla takasin Suomeen. Kotona sitte vietin kuukauden päivät vaan sängyssä loikoillen ja nukkuen mun ylikuntoa ja masennusta pois, ja välillä sain kuulla porukoilta huolestuneita kommentteja siitä, kuinka en tee enää yhtään mitään ja siitä että en oo enää yhtään oma reipas ja sosiaalinen itteni. Tottahan se oli, sillon, olin niin "loppuun imetty ja kuiviin vedetty", että mun elämän ilo oli täysin hukassa, eikä mua oikeestaan kiinnostanu yhtään mikään. Aloin kuitenkin vanhempieni potkimana pohtimaan mun tulevaisuutta ja sitä mitä mä tekisin tästä eteenpäin. Mielessä pyöri reissaaminen, koulu, uinti, työt yms. ja täytyy myöntää, mulla ei ollu harmainta hajua siitä mitä mä haluisin jatkossa tehä, kaikki tuntu sillon niin rankalta ja mua alko itkettää aina kun mietin mun tulevaisuutta ja sitä että omasta mielestäni oon ihan täys luuseri ja musta ei koskaan tuu mitään. Jotenkin ihmeen kautta mä kuitenkin sitte sain itteni koottua ja aloin käymään läpi kaikkia mun vaihtoehtoja jatkon suhteen, kunnes yks päivä sitte päädyin Varalan Urheiluopiston sivuille ja hain mukaan LOK:ille (liikunnanohjaajan peruskurssi). 

Ensin ajattelin tietysti, perus positiivisena, että ei ne mua sinne valitse. Sitte mun joulukuun jenkki vierailun aikana sain s-postiin viestin, että pääsin sisään. Hetken mua vähän pelotti ajatus siitä, että joudun Tampereelle, ja siitä että en välttämättä pysty uimaan ja treenaa normaalisti sen koulun takia. Muutaman päivän mietin ihan tosissani, että en mä sinne haluukkaan lähteä ja olin jo ihan valmis perumaan koko jutun. Onneks mulla kuitenkin kerrankin soi kellot oikeeseen aikaan ja sain itteäni niskasta kiinni. No, sitte tammikuussa innokkaana raahasin tän laiskan ryhävalaan ruhoni Pyynikinharjulle muutaman kilometrin päähän Tampereen sydämestä. Tykästyin heti paikkaan ja kurssi porukkaan ja se jälkeen mun elämä onkin alkanu maistua paremmalle päivä päivältä. Tutustuin uusiin ihmisiin ja sain taas mun elämästä kiinni.  Jotkut päivät oli rankkoja henkisesti ja fyysisesti, mutta ihmisten tuella ja tiedolla siitä, ettei kukaan arvostelis mua millään tasolla sai mut jaksamaan ja tässä sitä nyt ollaan, elämäni kunnossa, ainakin melkein. 

Vähitellen oon sitte palannu treenailun pariin, niin altaassa kun sen ulkopuolellakin. Huomaan kyllä vieläkin, että en oo totaalisesti palautunu syksystä, mutta hiljaa hyvä tulee. Oon myös pitäny mun treenit mieleisinä ja keräilly motivaatiota urheilua kohtaan tekemällä just sitä mitä haluun, millon haluun. Hienointa tässä koko jutussa on se, että päiväpäivältä musta tuntuu, että oon vahvempi ja itsevarmempi kun pitkään aikaan. En malta oottaa että kohti kesää pääsen treenailemaan vapaammin ja kovempaa, ilman kaikkea ylimäärästä stressiä, jota toi koulu mussa tällähetkellä aiheuttaa. Se kun ei oo mikään kaikkein helpoin mahdollinen koulu tälläselle ylikunnosta kärsineelle. Päivässä urheillaan aamu kaheksasta parhaimmillaan ilta viiteen ja siihen vielä omat treenit päälle. Onneks nyt oon kuitenkin tajunnu palautuksen ja ravinnon merkityksen urheilijalle, parhaalla mahdollisella tavalla kantapään kautta oppien ja yrittäny elää fiksusti, nyt kun se on mahdollista. 

Nyt herää sitten kysymys, että mitä jatkossa? No tässä se tulee: the master plan... Eli tarkotuksena olis hakee Jyväskylään lukee liikuntapedaa ja sitte sielä alotella taas tätä mun urheilijan/uimarin elämää puhtaalta pöydältä uusissa opeissa ja maisemissa. Saattaa kuulostaa utopistiselta mun papereilla ja aivoilla, mutta senpä takia mulla onkin hyvä plan B!! Jos ei paikka liikuntatieteellisessä näillä puheilla aukene, niin haen itelleni duunia Personal Trainerinä tai ryhmäliikunta ohjaajana ja lähen vähän reissaamaan ja nautin  täysillä elämästä vielä kun voin!! Silmissä siintää jo aurinko, rannat ja palmupuiden humina, mutta toisaalta, lets be real for a second, mitenhän mä nää mun suunnitelmat rahottaisin? No anyways, muuta suunnitelmaa mulla ei hirveesti näiden kahen jälkeen oo, mutta oon nyt päättäny elää elämää päivä kerrallaan ja yrittäny olla ressaamatta turhasta. Ja mun uudet motot tota opiskelua kohtaan onkin, että se tulee jos on tullakseen ja anything happens for a reason. Eli jos en pääse opiskelemaan niin sille on joku tarkotus, ja jos se paikka lohkee niin sitte hyvä niin. 

Joo, toivottavasti tää nyt avas mun elämää edes vähän niille ketkä siitä on kiinostuneita ja jatkossa yritän postailla kuulumisia, niin treenin, kun koulun ja muunkin suhteen. Että pysykää ihmeessä linjoilla, toivottavasti tää mun bloggaus yritys nyt ei jää vaan muutamaan kirjotukseen vaan tää lähtis positiivisesti lentoon ja saisin jaettua vähän ajatuksiani keskustelua herättäen. Nyt kiitti ja kuitti!! 

- Marre

ps. tässä #picoftheday instagram tyyliin...




1 kommentti:

  1. IKaikkea hyvää tulevaisuuteen. Vain tunteella tehdään oikeita valintoja.
    Matti

    VastaaPoista