sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Everything happens for a reason... Right?

Hei taas kaikille pitkästä aikaa... Olin suunnitellu kirjottavani tätä mun blogia nyt viikottain ja pitäväni tän elossa, mutta kuinkas kävikään: pari pitkää postausta ja kuukaus hijaiseloa. No nyt oon kuitenkin saanu taas itteeni niskasta kiinni ja vähän uusia ajatuksia elämästä ja on aika jakaa niitä jälleen teille. Ensinnäkin haluun kiittää ihmisiä ihan mielettömästi kaikista kommenteista ja tarinoista/jorinoista joita laitoitte mulle mun edellisen postauksen jälkeen! Oli törkeen hieno huomata miten ihmiset reagoi mun päänsisäiseen tekstiin ja että surprisingly mua ei ookkaan unohdettu ja kuopattu täysin vaikka oonkin tauolla altaasta. Ihanaa oli myös huomata, miten moni muukin on käynyt näitä samoja asioita läpi ja selvinny niistä kukin omalla tavallaan. Parasta oli kuitenkin lukea ja kuulla niitä kommentteja joissa ihmiset puhu ja kerto siitä millasena ne mua pitää ja miten erilailla ne mut näkee, kun mä ite. Mun suupielet käänty erittäin äkkiä hymyyn ja jokunen onnenkyynelkin tuli vuodatettua! En ookkaan ihan tavallinen vaikka musta kuinka tuntuis siltä. Ei meistä kukaan oo. Kaikilla on joku tarkotus tässä maailmassa. Tää saattaa ehkä kuulostaa nyt vähän turhan uskovaishöpinältä, mutta oon ruvennu miettimään, että voisko sittenkin olla niin, että "everything happens for a reason..."
                 Yks päivä tässä juttelin nimittäin puhelimessa erään nimeltämainitsemattoman henkilön kanssa ja se puhelu entisestään vahvisti mun tunnetta siitä, että sydän ohjaa sua sinne minne sun kuuluukin mennä. Kyseinen henkilö pohti omaa elämäänsä mulle ja totes lopuksi, että olis ite missannut ison osan elämästään jos ei aikoinaan olis tehny saman tyyppistä ratkasua, kun mä viime syksynä. Hetken siinä mietiskelin ja tajusin, että hitto, mun kotiin tulon jälkeen mun elämä on ollu huomattavasti parempaa kun viimesten kuukausien aikana, tai oikeestaan koko mun jenkeissäolon aikana. Luulen, että mun kotiin tulon jälkeen mun ajatuksia hämmens paljon se, että uskottelin kokoajan itelleni, että ulkomailla yksin asuvana opiskelevana kilpauimarina olin jotenkin paljon parempi ihminen, kun vanhempien nurkissa asuva aikaansaamaton jäähdyttelijä. Vaikka todellisuudessa koko mun jenkki ajan murehdin vaan kaikkea ja kaivoin itteäni kokoajan syvemmälle kuoppaan, enkä oikeestaan erityisesti saanu mitään aikaan. Se vaan tuntu hienolta, kun sai olla ite vastuussa kaikista omista tekemisistään ja menoistaan, ja asua kaukana kotoa. Nyt ajattelen kuitenkin niin toisin, onneks. 
                  Oon ihan mielelläni himassa asuva, laiskimus, kunhan nautin elämästä ja pystyn asettamaan itelleni taas haaveita ja tavotteita, niinkun ennenvanhaan! En oikeestaan tajunnu edes jenkkilässä ollessani, että en koskaan asettanu itelleni minkäänlaisia tavotteita, niitä asetettiin mulle. Menin aina sen mukaan mitä mulle joko koulusta tai valmentajien taholta laadittiin tavotteiks ja unohdin, että mitä mä ite elämältä sillä hetkellä halusin. Vaikka ne kuulosti hyviltä tavotteilta ja uskottelin itelleni, että tätä mä haluan, niin todellisuudessa mun ajatukset ja haaveet oli jossain ihan muualla (ja eiks tarkotus aina oo kuitenkin seurata niitä omia haaveita ja unelmia?). Nyt kun tarkemmin ajattelen niin ei mun unelma koskaan ollut opiskella yliopistossa jenkeissä, ja uida stipendillä keskellä ei mitään, ilman tukea ja turvaa. Mun unelma oli itsenäistyä ja olla ennenkaikkea persoonallinen, vahva ja menestyvä nainen. Alitajunnassani kai ajattelin ton jenkkilän olevan helpoin ratkasu siihen, itsenäistymiseen ja menestykseen. Pääsis kertaheitolla osottamaan kaikille, että kyllä mä pärjään yksin tässä isossa maailmassa.
                   Vaan toisin kävi ja mun maailma romahti, tuli sairastelu, masennus, syömishäiriö ja elämä oli pelkkää alamäkeä. Silti vaan yritin pysyä vahvana. En todellakaan halunnu luovuttaa ja näyttää muiden silmissä epäonnistujalta. Pelkäsin mitä muut musta ajattelee, jos nyt luovutan. Mutta nyt oon oppinu, että ei mun sieltä kotiin tuleminen ollu missään määrin luovuttamista, vaan ennen kaikkea rohkeuden osottamista ja kykyä tehdä isojakin päätöksiä tarpeen vaatiessa. Se mikä sillä hetkellä tuntu maailman raukkamaisimmalta ja huonoimalta vedolta onkin ollut yks mun elämän parhaista päätöksistä. Ties missä kunnossa mä tällähetkellä olisin jos olisin vaan jatkanu mun elämää sellasen kun se oli. Nyt mulla kuitenkin on asiat huomattavasti paremmin, vaikka tosin vieläkin on välillä hetkiä, jollon tuki ympäriltä on enemmän kun tärkeää, mutta nyt ymmärrän sen itsekin ja osaan pyytää apua.
                   En voi kuitenkaan sanoa, että olisin lukion jälkeen heittänyt aikaa hukkaan, vaikka se siltä on välillä tuntunutkin, koska erään valmentajan kommenttiin vedoten oon vaikeuksien kautta oppinu enemmän itestäni, kun moni tulee varmaan koskaan oppimaan. Nyt tiedän omat rajani ja elämäkin alkaa pikkuhiljaa taas hymyillä mulle, jopa täällä Hakunilassa. Toivottavasti tää teksti käy nyt edes jotenkin järkeensä ja herättää teissä jotain uutta pohdiskeltavaa. Pointtina lähinnä se, että joku asia mikä kyseisellä hetkellä tuntuu vaikeelta ja ylitsepääsemättömältä saattaa kuitenkin tulevaisuuden kannalta olla ratkasevassa asemassa. Miettikää nyt esim sitä, että jos en olis täällä vaan jenkkilässä nyt, niin olisin totaalisesti missannu elämäni tsäänssin päästä opiskelemaan jyväskylään!! Ja lisäks en todennäkösesti koskaan olis tavannu ihmisiä joiden kanssa vietin uskomattoman ihanat 5 kk Varalan Urheiluopistolla. En myöskään todennäkösesti olis nyt kuntonyrkkeilyohjaaja ;) tai koulutettu uimaopettaja, joten kiitos mun, oon saavuttanu elämässäni jälleen jotain omien valintojeni ja päätösteni johdattamana!! Anyways kiitos kun jaksoitte lukea (jos jaksoitte) ja kommenttia otetaan taas ilomielin vastaan, jos mielessä on jotain nokkelaa. Vielä kerran myös iso kiitos kaikille jotka laitoitte viestiä ja kommenttia mulle edelliskerralla! Itsetunto nousi hetkessä niitä tekstejä lukiessa nollasta sataan ja saitte luotua mulle vähän uskoa elämään! Mikä on vissiin ihan ok juttu ;) Ei mulla muuta, palataan.

Se on soronoo,

Marre




sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

It's All In Your Head, Darling...

Viikko on vierähtänyt taas totuttuun tapaan, vähän liiankin nopeesti, ja jostain kumman syystä oon ollu tällä viikolla hirveen tunteellinen ja kovan ulkokuoren alla on tehny muutamaan kertaan taas mieli vaan luovuttaa kaikki, pakata kamat ja karata jonnekkin missä saisin ittekseni miettiä asioita ja välttyisin arvostelevilta katseilta. Joten niinpä ajattelin teemaan sopien kirjotella vähän mun päänsisäisistä tuntemuksista ja ajatusmaailmasta. 
En oikein nyt tiedä mistä alottaa, koska tää on vähän arka aihe, mutta ekana tulee mieleen vaan se, että oon huomannu ruvenneeni psyykkaamaan itteni maahan. Jostain kumman syystä joinain päivinä, mulla on täysin hyödytön olo. Sellanen olo, että mikä mun tarkotus tässä maailmassa on? Sitte rupeen aina miettimään sitä hirveen syvällisesti itekseni ja keksin kaikenlaista negatiivista sanottavaa itestäni ja siitä kuinka mä en mukamas osaa mitään ja kuinka kaikilla muilla menee paremmin kun mulla. Samalla oon ihan hukassa itteni kanssa. Vaikka mulla onkin mukamas hyvät pläänit jatkon suhteen, niin musta tuntuu siltä, että teen vaan niin, kun mun toivotaan tekevän. Loppujen lopuks musta, entistä rakasta valmentajaani lainatakseni, mun elämä "valuu kun kasa paskaa sormienvälistä", koska en uskalla toteuttaa itteäni. No anyways ilmeisen selvää nyt on kuitenkin se, että en ehkä oo ihan vielä päässy yli mun syksyn masennuksesta, ja se että yritän vähän mun omasta elämästä pidättäytymällä miellyttää muita ja pitäytyä järkevissä asioissa, enkä vaan tehä sitä mikä musta tuntuis oikeelta ja hyvältä just nyt.
En ihan ymmärrä, koska musta oikein on tullu tällänen?? Oon aina ollu hirveen positiivinen ja ajatellu itestäni vaan hyvää ja kokenu olevani, ainakin jollain tapaa onnistunu elämässäni, enkä ainakaan oo koskaan ajatellu, että mun täytyis jollain tapaa miellyttää muita. 
Mutta nyt musta tuntuu, että siitä asti kun mun uinti ei oo enään kulkenu totuttuun tapaan, oon ollu jollain tapaa ihan täys luuseri ja epäonnistuja. Vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti ja unohtaa koko jutun, niin silti aina jostain mun mieleen tulee ne ajat kun vielä pärjäsin altaassa ja kehityin. Ja sitte kun niitä hetken muistelee, niin nykyinen elämä näyttää niin mitättömältä, ja ennen kaikkea, tavalliselta, että tunnen jotain pakottavaa tarvetta miellyttää ihmisiä saadakseni saman huomion kun sillon. 
Tää on ihan kauheeta. Ei mun pitäny olla millään tapaa tavallinen!! Oon koko elämäni eläny haaveillen siitä, että jonain päivänä, joku kattoo mua ylöspäin (joo kuulostaa hirveen itsekkäältä tiedän..) ja ajattelee, että vau olisinpa mä tollanen!!! Mutta nyt oon kokenu niin totaalisen ravistelun, että oon heränny todellisuuteen ja älynny, että ei musta välttämättä koskaan tuu mitään erikoista. Tää saattaa kuulostaa pahalta jonkun korvaan, mutta siltä musta tuntuu. En usko itteeni enää yhtään! Vaikka ehkä osaisinkin jotain, niin ajattelen aina, että joku on tässä kuitenkin mua parempi ja sitämyötä myös parempi ihminen. 
Musta on ihan kauheeta selailla nettiä ja huomata ihmisten menestyvän, koska se saa mut aina miettimään hirveesti sitä, kuinka mä vaan poljen paikallaan enkä saavuta enää mitään. Sitte mä herään miettimään, että oonko tehny elämässäni vääränlaisia valintoja, jotka on johtanu tähän, vai kuuluuko tän vaan mennä näin. En ymmärrä minkä takia tää on mulle niin vaikeeta? 
Miks mun on niin vaikea tyytyä olemaan tavallinen? Ja miten edes voi määritellä mikä on tavallinen? Ja eikö millään mitä oon tehny tai saavuttanu menneisyydessä oo mitään merkitystä enään? Tälläsiä asioita mä mietin päivittäin...
Eilen luin huvikseni hetken aikaa kirjaa jonka oon saanu sillon kun oon ollu lukiossa ja ekaa kertaa vasta nyt löysin motivaation lukea sen. Eniten koko kirjassa muhun kolahti lauseet: "Olet mielenkiintoinen ihminen muille niin kauan kun olet urheilija. Kun lopetat urheilemisen, mielenkiinto sinua kohtaan vähenee päiväpäivältä." Ja siltä musta just tuntuu! Ja oon miettiny, että mitäs jos kohta ketään ei enään kiinnosta missä mä meen tai mitä mä teen... tai oonko mä edes mun tutuille enää sama ihminen kun ennen? vai unohdetaanko mut...
Tässä tekstissä ei tunnu olevan mitään järkeä, ja sitä on varmaan hyvinkin sekava lukea, mutta toivottavasti ymmärrätte jotain. Tarkotuksena ei oo missään määrin hakea minkäänlaista sääliä ihmisiltä vaan enemmänkin se, että yritän saada ihmiset ymmärtämään nykyistä mua paremmin. Etenkin koska en osaa puhua ihmisille vaikka mulla oliskin puhuttvaa. Usein musta tuntuu, että on helpoin vaan pitää kaikki mun ongelmat itellänni, näyttää iloselta ja kuunnella muita. Sanoa vaan, että kaikki on hyvin, ei mitään ihmeellistä. Anyways joistain on saattanu kuitenkin tuntua, että oon nyt erilainen kun ennen, jotenkin hiljanen, mietteliäs tai muuta sellasta ja siks ajattelinkin, että kirjotan tuntemuksiani tänne. Toivottavasti mun tekstistä löytyy edes jonkinlainen vastaus kysymyksiin. Tuskin suora, mutta rivien välistä voi hyvin lukea, että oon muuttunu muutaman vuoden aikana todella paljon ihmisenä. Kuvaisin entistä mua itsevarmaks, positiiviseks, päämäärätietoseks ja rajottamattomaks. Nykynen on kuitenkin hukannu itsevarmuutensa, ei osaa haaveilla mistään ja elää päivä kerrallaan, koska pelkää tulevaisuuttaan, mutta toivotaan nyt, että tää kevät tois mulle jotain, mikä sais mut piristymään ja löytämään uusia positiivisia asioita mun elämästä ja toivottavasti myös se vanha, aina niin rempseä Marre sais vähän taas tuulta purjeisiin. Vaikka se aina sillon tällön nytkin käväsee mussa, niin en malta odottaa aikaa, kun mussa on taas se sama vanha kipinä. Joo... No ei mulla kai muuta tällä erää, mutta tässä vielä muutama kuva aiheeseen liittyen... heittäkää toki kommenttia jos tulee mieleen kysymyksiä tai teitä jää askarruttamaan joku asia... 










Onneks mulla on tää mun ranteessa jokapäivä muistuttamassa mua siitä miten mun pitäis oppia ajattelemaan...




















































Toivottavasti en säikäytä ketään ja jaksatte vielä jatkossakin lukea mun jorinoita!!

Marre

PS. Älkää masentuko!! :)







lauantai 30. maaliskuuta 2013

Uuteen nousuun!! Blogin uusi aikakausi!!

Tervehdys taas ystävät hyvät! Oon tässä ja pidemmän aikaa pohtinu, että pitäiskö mun alottaa kirjottamaan tätä mun blogia taas uudestaan, kun musta tuntuu siltä, että jengi on kokoajan kyselemässä multa, että mitä sä siis nykyään teet ja että oonko mä lopettanu uimisen... Oon vähän tavallaan kyllästyny selittämään kaikille aina saman tarinan, mutta vielä enemmän siihen, että en oikein itekkään oo ihan 100% tietonen siitä mitä mun elämässä oikeesti tällä hetkellä tapahtuu, joten ajattelin, että miks en vois kirjotella mun elämästä tänne? Tulispahan ajateltua vähän omaa elämää ja samalla välttyis myös turhilta jaaritteluilta (oon kyllästyny olee sosiaalinen ;) ja kysymyksiltä. Anyways ajattelin, että nyt kun mulla on pääsiäislomalla aikaa, niin valaisen kaikkia siitä minkä takia mä palasin Louisianasta Suomeen ennen aikojani ja siitä minkä takia mä päädyin Tampereelle... 

Jenkeistä lähtö oli mulle oikeesti iso paikka. Se ei todellakaan ollu mikään helppo päätös vaikka mä oon saanu sen ehkä kuulostaa siltä, mutta mun mielenterveydelle se oli ainoo oikee ratkasu. Musta tuntuu, että tää koko juttu oikeestaan lähti liikkeelle jo kesästä tai keväästä... Eli olin tosi paljon kipeenä keväästä ja en päässy kunnolla treenaamaan. Sitte kesällä kävin läpi nielurisaleikkauksen ja siitä toipuminen otti oman "tuskasen" aikansa (2kk). Siitä sitten urpona alotin heti treenaamaan täysillä pitkän tauon jälkeen ja kaikkihan ymmärtää, että ei siinä hyvin käy. Pikkuhiljaa huomasin sitte syssymmällä, että kroppa ei palaudu ja en saa itestäni mitään irti.  Paikat alko hajoilee ja siinä sitte samalla meni motivaatiokin. Masennuin ihan totaalisesti ja mikään ei oikein enään kiinnostanu, ei koulu eikä urheilu. Psykologi käynneistä ei niistäkään ollu apua vaikka kovasti yritettiin saada muhun päähän edes jotain positiivista ajatusta. Kaikki oli mun mielestä ihan "naamallaan" ja mistään ei tullu mitään. Olin aivan totaalisen loppu henkisesti ja fyysisesti. Samalla sitte tajusin, että meijän uus valmennustiimikään ei inspaa mua yhtään samalla tavalla kun vanha ja jonkun ajan päästä sitte tajusin, että ehkä tää on nyt mulle se merkki, että on aika palata maitojunalla takasin Suomeen. Kotona sitte vietin kuukauden päivät vaan sängyssä loikoillen ja nukkuen mun ylikuntoa ja masennusta pois, ja välillä sain kuulla porukoilta huolestuneita kommentteja siitä, kuinka en tee enää yhtään mitään ja siitä että en oo enää yhtään oma reipas ja sosiaalinen itteni. Tottahan se oli, sillon, olin niin "loppuun imetty ja kuiviin vedetty", että mun elämän ilo oli täysin hukassa, eikä mua oikeestaan kiinnostanu yhtään mikään. Aloin kuitenkin vanhempieni potkimana pohtimaan mun tulevaisuutta ja sitä mitä mä tekisin tästä eteenpäin. Mielessä pyöri reissaaminen, koulu, uinti, työt yms. ja täytyy myöntää, mulla ei ollu harmainta hajua siitä mitä mä haluisin jatkossa tehä, kaikki tuntu sillon niin rankalta ja mua alko itkettää aina kun mietin mun tulevaisuutta ja sitä että omasta mielestäni oon ihan täys luuseri ja musta ei koskaan tuu mitään. Jotenkin ihmeen kautta mä kuitenkin sitte sain itteni koottua ja aloin käymään läpi kaikkia mun vaihtoehtoja jatkon suhteen, kunnes yks päivä sitte päädyin Varalan Urheiluopiston sivuille ja hain mukaan LOK:ille (liikunnanohjaajan peruskurssi). 

Ensin ajattelin tietysti, perus positiivisena, että ei ne mua sinne valitse. Sitte mun joulukuun jenkki vierailun aikana sain s-postiin viestin, että pääsin sisään. Hetken mua vähän pelotti ajatus siitä, että joudun Tampereelle, ja siitä että en välttämättä pysty uimaan ja treenaa normaalisti sen koulun takia. Muutaman päivän mietin ihan tosissani, että en mä sinne haluukkaan lähteä ja olin jo ihan valmis perumaan koko jutun. Onneks mulla kuitenkin kerrankin soi kellot oikeeseen aikaan ja sain itteäni niskasta kiinni. No, sitte tammikuussa innokkaana raahasin tän laiskan ryhävalaan ruhoni Pyynikinharjulle muutaman kilometrin päähän Tampereen sydämestä. Tykästyin heti paikkaan ja kurssi porukkaan ja se jälkeen mun elämä onkin alkanu maistua paremmalle päivä päivältä. Tutustuin uusiin ihmisiin ja sain taas mun elämästä kiinni.  Jotkut päivät oli rankkoja henkisesti ja fyysisesti, mutta ihmisten tuella ja tiedolla siitä, ettei kukaan arvostelis mua millään tasolla sai mut jaksamaan ja tässä sitä nyt ollaan, elämäni kunnossa, ainakin melkein. 

Vähitellen oon sitte palannu treenailun pariin, niin altaassa kun sen ulkopuolellakin. Huomaan kyllä vieläkin, että en oo totaalisesti palautunu syksystä, mutta hiljaa hyvä tulee. Oon myös pitäny mun treenit mieleisinä ja keräilly motivaatiota urheilua kohtaan tekemällä just sitä mitä haluun, millon haluun. Hienointa tässä koko jutussa on se, että päiväpäivältä musta tuntuu, että oon vahvempi ja itsevarmempi kun pitkään aikaan. En malta oottaa että kohti kesää pääsen treenailemaan vapaammin ja kovempaa, ilman kaikkea ylimäärästä stressiä, jota toi koulu mussa tällähetkellä aiheuttaa. Se kun ei oo mikään kaikkein helpoin mahdollinen koulu tälläselle ylikunnosta kärsineelle. Päivässä urheillaan aamu kaheksasta parhaimmillaan ilta viiteen ja siihen vielä omat treenit päälle. Onneks nyt oon kuitenkin tajunnu palautuksen ja ravinnon merkityksen urheilijalle, parhaalla mahdollisella tavalla kantapään kautta oppien ja yrittäny elää fiksusti, nyt kun se on mahdollista. 

Nyt herää sitten kysymys, että mitä jatkossa? No tässä se tulee: the master plan... Eli tarkotuksena olis hakee Jyväskylään lukee liikuntapedaa ja sitte sielä alotella taas tätä mun urheilijan/uimarin elämää puhtaalta pöydältä uusissa opeissa ja maisemissa. Saattaa kuulostaa utopistiselta mun papereilla ja aivoilla, mutta senpä takia mulla onkin hyvä plan B!! Jos ei paikka liikuntatieteellisessä näillä puheilla aukene, niin haen itelleni duunia Personal Trainerinä tai ryhmäliikunta ohjaajana ja lähen vähän reissaamaan ja nautin  täysillä elämästä vielä kun voin!! Silmissä siintää jo aurinko, rannat ja palmupuiden humina, mutta toisaalta, lets be real for a second, mitenhän mä nää mun suunnitelmat rahottaisin? No anyways, muuta suunnitelmaa mulla ei hirveesti näiden kahen jälkeen oo, mutta oon nyt päättäny elää elämää päivä kerrallaan ja yrittäny olla ressaamatta turhasta. Ja mun uudet motot tota opiskelua kohtaan onkin, että se tulee jos on tullakseen ja anything happens for a reason. Eli jos en pääse opiskelemaan niin sille on joku tarkotus, ja jos se paikka lohkee niin sitte hyvä niin. 

Joo, toivottavasti tää nyt avas mun elämää edes vähän niille ketkä siitä on kiinostuneita ja jatkossa yritän postailla kuulumisia, niin treenin, kun koulun ja muunkin suhteen. Että pysykää ihmeessä linjoilla, toivottavasti tää mun bloggaus yritys nyt ei jää vaan muutamaan kirjotukseen vaan tää lähtis positiivisesti lentoon ja saisin jaettua vähän ajatuksiani keskustelua herättäen. Nyt kiitti ja kuitti!! 

- Marre

ps. tässä #picoftheday instagram tyyliin...